Esitelmä OAJ/TJS/Poe:n syysseminaarissa
16.11.2007, Haikon kartano, Porvoo

Juha Sihvola
Professori, johtaja
Helsingin yliopiston tutkijakollegium
juha.sihvola@helsinki.fi
+358-40-8676970

Aloitan hermostuttavalla ja epäsovinnaisella kysymyksellä, mutta lupaan samalla, että pian vastaan siihen melko sovinnaisesti. Miksi Jokelan koulusurmat järkyttävät mutta monet muut asiat eivät? Pekka-Eric Auvisen väkivallanteoilla oli yhdeksän ihmisuhria, jos mukaan lasketaan ampuja itse. Uhkaavaan tilanteeseen joutuivat toki paljon useammat. Jos kuitenkin keskitytään kuolonuhreihin, suurin piirtein saman verran ihmisiä kuolee liikenneonnettomuuksissa normaalisti reilun viikon aikana, sillä vuosittain on tieliikenteen uhreja viime vuosina ollut 300–400. Kuolemaan johtaneita väkivaltarikoksia on Suomessa tehty 1990-luvun alusta alkaen hämmästyttävän tasaisesti, vuosittain keskimäärin noin 150.

Silloin tällöin huomataan, että sekä liikenneonnettomuuksia että henkirikoksia on Suomessa varsin paljon, mutta tavallisesti pystymme elämään asian kanssa ilman, että mielenrauha häiriintyy. Miksi Jokelan takia eduskunta keskeytti istuntonsa, valtakunnan johto muutti aikataulunsa ja yöunet menivät melkein kaikilta? Miksi nuorisotutkija Tommi Hoikkala sai heti kymmeniä haastattelupyyntöjä, miksi minua pyydettiin muuttamaan tähän seminaariin valmistelemani esitelmän aihe?

Onko järkytys kohtuullista tai edes moraalisesti hyväksyttävää? Eetikot opettavat usein, että kaiken ihmiselämän arvo on korvaamattoman suuri. Jos niin on, eivätkö sarjamurhaajan verilöyly, paha luonnonkatastrofi, pienen vauvan kätkytkuolema, päihteiden sekakäyttäjän tukehtuminen omaan oksennukseensa ja tappajan teloitus Teksasissa aiheuta kaikki yhtä korvaamattoman menetyksen?

Jokelan surmatöiden kaltaisissa tapauksissa väkivalta kohdistuu viattomiin sivullisiin. Viattomia kuolee kuitenkin myös liikenteessä ja tavallisemmissa rikoksissa melko lyhyessä ajassa yhtä paljon kuin Jokelassa. Voidaan lisäksi kysyä, ovatko erot viattoman ja syyllisen tai sivullisen ja asianosaisen kannalta kovin tärkeitä, jos kaikki ihmiselämä on yhtä arvokasta tai vaihtoehtoisesti jos kaikki, kuten monet kristityt katsovat, olemme yhtä syntisiä.

Suuret ja poikkeukselliset katastrofit kuitenkin näyttävät järkyttävän turvallisuutta eri lailla kuin pienet ja tavanomaiset. Mihin tämä perustuu? Ei ainakaan siihen, että Jokelan tapaus tai paljon suuremmatkaan katastrofit juuri lisäisivät tilastollista todennäköisyyttä, että joku meistä joutuisi vastaavaan tilanteeseen. Tuskin myöskään siihen, että väkivallan tai onnettomuuden kohteeksi joutuvan ja hänen läheistensä kannalta olisi olennaisesti erilaista olla osallisena suuressa ja poikkeuksellisessa kuin pienessä ja tavanomaisessa katastrofissa. Jokelan tapaus ja vastaavat ampumadraamat erottuvat tosin monista muista onnettomuuksista siinä, että uhkaavaan tilanteeseen ja siten epäsuoralla tavalla tappajan traumatisoimiksi joutuu niissä suuri määrä ihmisiä. On arvioitu, että Jokelassa tämä joukko olisi ollut jopa tuhannen hengen suuruinen.

Tilastollinen todennäköisyys ja ihmisten kokema uhkan tunne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Niiden välinen epäsuhta huomattiin esimerkiksi Yhdysvalloissa syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen. Tällöin keskiverto amerikkalainen uskoi, että joutuisi itse terrori-iskun kohteeksi 20 prosentin todennäköisyydellä seuraavan vuoden aikana. Tosiasiassa syyskuun 11. päivän uhreja oli prosentin tuhannesosa Yhdysvaltain kansalaisista, eikä 20 prosentin uhrilukua olisi päästy lähellekään, vaikka samanlaisia iskuja olisi sen jälkeen tapahtunut joka päivä.

Tällaisissa tilastollisissa viisasteluissa on kuitenkin jotakin pahasti vialla. Ennakoimattomat katastrofit vaikuttavat julkisen keskustelun tasolla eri lailla kuin ennustettavista ja vakioisista riskeistä seuraava onnettomuuksien virta, vaikka kohteeksi joutuvan yksilön ja tämän läheisten kannalta menetys olisi yhtä korvaamaton. Nykyaikana poikkeuksellisten katastrofien aiheuttamat järkytykset korostuvat ehkä myös siksi, että monet ennustettavat riskit ovat pienentyneet, kun taudit, köyhyys ja sodat niittävät ainakin rikkaissa maissa vähemmän uhreja ja elämämme on siltä osin turvatumpaa kuin koskaan. Uhka on sitä kauhistuttavampi, mitä mahdottomampi sen toteutumista on luotettavasti ennustaa.

Koulusurmilla ja massaväkivaltaa käyttävillä terrori-iskuilla on vielä omat erityispiirteensä, jotka lisäävät kuohuttavuutta. Kouluiskut ovat suunniteltua ja tahallista pahaa, joka kohdistuu suojattomiin ja haavoittuviin kohteisiin, lapsiin ja lasten kanssa luottamustyötä tekeviin. Vaikka kysymyksessä eivät olisi omat lapsemme ja heidän opettajansa ja vaikka todennäköisyys joutua itse vastaavaan tilanteeseen pysyisi pienenä, tällainen väkivalta koskettaa meitä kaikkia. Vaikka yhteisvastuuta voisi olla enemmän myös tavanomaisempien riskien osalta, tahallisen pahan koululaisten turvallisuudelle tuottaman uhan koemme vahvasti kaikkien yhteiseksi asiaksi. Olen samaa mieltä kuin syyskuun 11. päivän vaikutuksia analysoinut filosofi Jeremy Waldron siitä, että turvallisuus on kollektiivihyödyke, jonka luomaa ympäristöä tarvitsemme voidaksemme elää ja toimia toistemme kanssa sekä toteuttaaksemme valitsemiamme elämäntapoja ja -ihanteita. Tarkoitetusta pahasta johtuvat ennakoimattomat iskut tähän turvallisuuteen vaikuttavat koko yhteiskunnan elämään, vaikka yhteen yksilöön kohdistuva riski olisi pieni.

Tilastopohdiskelu ei ole täysin turhaa. Sillä on myös toinen ulottuvuus. Siitä voi oppia myös sen, että onnettomuusriskeistä ei pääse eroon niin kauan kuin inhimillistä elämää eletään. Liikenneonnettomuudet eivät lopu, ellei autoilua kielletä kokonaan. Sama koskee epätavallisempia uhkia. Niiden eliminointi turvallisuutta lisäämällä on vielä vaikeampaa, koska jokainen katastrofi on ainutkertainen. Tuskin koskaan voimme saada tyhjentävästi selvitettyä edes yhden koulusurmaajan sielunmaiseman ja hänen tekoonsa vaikuttaneet motiivit ja taustatekijät. Mutta vaikka niin kävisi ja sen selvityksen tuloksia voitaisiin soveltaa tulevien katastrofien ehkäisyyn, se ei takaa, ettei ensi viikolla tapahtuisi taas hieman toisenlaista hirmutekoa. Tulevaisuutemme on harmaa emmekä koskaan tule tietämään, missä salama seuraavaksi iskee. Kuten Max Jakobson on sanonut, todennäköistä on ennen kaikkea se, että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin epätodennäköistä ja odottamatonta.

Tästä ihmisenä olemisen pysyvästä tragediasta huolimatta tulee pohtia, mitä voimme oppia Jokelan tapahtumista. Massamurhan selitykseksi on viitattu moniin tekijöihin. Keskustelu ei ole perustunut eikä voikaan perustua tietoon tapauksen yksityiskohdista, ja kuten sanoin, on epäselvää, voidaanko tyhjentävää tietoa koskaan saada. Olen samaa mieltä Terho Pursiaisen kanssa siitä, että ihmisillä on tällöin taipumus esittää mielipiteitä ja parannusehdotuksia, joita he kannattavat jo muutenkin itse tapahtumasta riippumatta. On silti hyödyllistä esittää pieni katsaus siihen, millaisia seikkoja on nostettu esille Jokelan surmien selityksiksi.

Monet suomalaiset loukkaantuivat englantilaisen laatulehden The Timesin kirjeenvaihtajan Roger Boyesin artikkelista, jossa Jokelan surmia väitettiin amerikkalaisista esikuvista huolimatta ”hyvin suomalaiseksi tapaukseksi”. Pimeys ja harva asutus tekevät Boyesin mukaan yhteisöllisten siteiden syntymisen etenkin nuorison keskuudessa vaikeaksi, ja se selittää internet-yhteisöjen suurta suosiota suomalaisnuorten keskuudessa. Boyes viittaa myös vakavan masennuksen yleisyyteen, korkeisiin itsemurhalukuihin ja käsiaseiden suureen määrään Suomessa.

Boyesin viittaus Auvisen internetissä käyttämän Sturmgeist-nimimerkin ja muinaissuomalaisen mytologian väliseen yhteyteen oli ehkä epäonnistunutta arvailua, mutta muilta osin hänen faktatietojensa pätevyyttä ja osuvuutta on vaikeaa kiistää. Kiinnostavaa on, ettei Boyes maininnut sitä hyvin tunnettua seikkaa, että väkivaltarikollisuus on muutenkin Suomessa eurooppalaisittain laajaa. Ehkä juuri tämä kertoo hänen asiantuntemuksestaan. Kenties hän hyvin tietää, että suomalaisesta väkivallasta valtaosan aiheuttavat humalaiset juopporingit ja juovuspäissään tappelevat pariskunnat, ei niinkään nuoriso.

Boyesin esiin nostamista rakenteellisista ongelmista osan korjaaminen on vaikeaa. Suomi nyt vain on harvaan asuttu ja talvella pimeä. Ampuma-aseiden saatavuudesta on sen sijaan tarpeellista keskustella. Jotkut puolustavat aseiden suurta määrää viittaamalla metsästyskulttuuriin, jonka sanovat olevan varsinkin maaseudun nuorille tärkeää. Taustalla voi olla myös Venäjä-Neuvostoliitto-traumasta johtuva korostunut maanpuolustushenki ja jopa vanhan suojeluskuntaperinteen jälkivaikutus. Aseenkanto-oikeutta ja aseiden helppoa saatavuutta on pidetty näistä syistä vähän samanlaisena kansalaisoikeutena kuin Yhdysvalloissa, vaikka sitä ei meillä sentään ole perustuslaissa taattu. Asekontrollia olisi syytä tiukentaa. Itse kieltäisin kokonaan käsiaseiden kotisäilytysoikeuden, vaikka muutama ampumaseura siitä konkurssiin menisikin. Jokelan nimenomaisessa tapauksessa aseiden vaikeampi saatavuus olisi saattanut hillitä tappajan toimintaa tai kokonaan estää sen. Laajemmassa katsannossa asekontrollin vaikutuksista voidaan toki esittää monenlaisia mielipiteitä.

Masennus ja itsemurhat ovat moniulotteisia ongelmia. Palaan niihin puhuessani suoraan kouluun liittyvistä kysymyksistä. Auvisen kohdalla on puhuttu masennuslääkkeiden käytön lopettamisesta seuranneista vaikeuksista. Tietääkseni varsinkin nuorten poikien itsemurhat ovat viime vuosina selvästi vähentyneet Suomessa. On väitetty sen johtuvan juuri siitä, että masennuslääkkeiden saatavuutta on olennaisesti helpotettu. Lääkkeillä ei mielenterveysongelmia lopullisesti ratkaista, mutta lienee myös väärin tehdä niistä syntipukkia.

Internetillä oli Jokelan surmissa ennen kuulumattoman suuri rooli. Myös Virginia Tech-yliopistolla Yhdysvalloissa viime keväänä 33 ihmistä ampunut opiskelija teki videoita ja kirjoitti julkilausumia, mutta ei julkaissut niitä internetissä ennen tekoaan, kuten Auvinen. Internet on mullistanut sekä aikuisten että nuorison viestintää dramaattisesti ja peruuttamattomasti. Myönteisten vaikutusten ohella kielteisiin kuuluu se, että häiriintyneet ja rikolliset henkilöt löytävät hengenheimolaisensa verkosta helposti ja verkkokulttuuri voi vahvistaa häiriintynyttä ajattelua ja toimintaa. Pedofiilien aktivoituminen on tästä hyvä esimerkki.

Tämänkin ongelman korjaaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Verkon systemaattinen valvonta on hankalaa ja kallista ja myös sillä voi olla kansalaisvapauksia kaventavia seurauksia, kuten voidaan huomata Kiinan totalitaarisen hallituksen toiminnasta. Verkkolukutaidon ja tietoverkkojen etiikan vahvistaminen on toki yhteinen velvollisuutemme.

Julkisuudessa on kiinnitetty huomiota Pekka-Eric Auvisen filosofisiin ja yhteiskunnallisiin harrastuksiin. Minultakin ovat tiedotusvälineet jo ehtineet pyytää kommentteja asiasta. Auvinen ei pelkästään ollut kiinnostunut väkivaltaisista äärimmäisyysliikkeistä, vaan perusteli –ilmeisen nopeasti vaihtelevia ilmaisuja saaneita – näkemyksiään viittaamalla filosofeihin kuten Friedrich Nietzscheen ja Platoniin, radikaaliin luonnonsuojelijaan Pentti Linkolaan sekä George Orwellin ja Aldous Huxleyn kaltaisiin antiutopiakirjallisuuden klassikoihin. Auvisen on myös sanottu olleen lahjakas oppilas, joka oli ollut koulussa kiinnostunut erityisesti filosofian ja historian opinnoista mutta tällöinkin ollut viehättynyt äärinäkemyksistä.

Helsingin Sanomien pyynnöstä luin Auvisen internetiin toimittamia tekstejä. Ne antoivat kuvan kohtalaisen älykkäästä mutta häiriintyneestä nuorukaisesta., joka oli ahdistunut, koska koki yhteiskunnan tukahduttavan älykkäiden ihmisten vapautta. Hänen mielestään vain pieni vähemmistö ihmisistä kykenee itsenäiseen ajatteluun. Heidän vapauttamisekseen massojen ja heidän johtajiensa sortovallasta Auvinen ei nähnyt mahdolliseksi muita kuin väkivaltaisia reagointitapoja. Merkille pantavaa on, että hänen suosikkeihinsa kuului mainittujen filosofien ja kirjailijoiden ohella joukko äärimmäisen väkivaltaisia (muttei välttämättä yhteiskuntakriittisiä) elokuvia.

Mitä Auvisen filosofoinneista olisi ajateltava ja opittava? Vastausta miettiessäni muistelen omaa nuoruuttani maaseututaajamassa kasvaneena 1970-luvun lopun punkrockarina, jolle Auvisen filosofiset idolit olivat tuttuja ja joka myös koki nuoren miehen ahdistuksia. Tällöin tuntuu siltä, ettei Jokelan tappajan aatemaailma kaikilta osin niin omaperäinen tai poikkeuksellinen ole vaan väärille urille se lähtee vasta yksinäisessä toivottomuudessaan ja väkivaltaisissa johtopäätöksissään. Tietoni ja ammattipätevyyteni pohjalta en osaa sanoa, miksi joidenkin kohdalla niin käy. Arvailla voi, että jotain syviä haavoja on täytynyt Auvisenkin kohtalon iskuista saada. Ehkä jotkut yksinkertaisesti vain ovat sellaisille muita alttiimpia. Syyt voivat yhtä hyvin olla ruumiin hivenainetasapainossa, kotioloissa kuin koulukiusaamisessa.

Mitä kasvattajien olisi tehtävä filosofisten virikkeiden käyttämiselle väkivaltaisiin ja tuhoaviin päämääriin? Henrik Rydenfelt pelkää Helsingin Sanomien vieraskynässään, että Jokelan tapahtumien varjolla voidaan rajoittaa Nietzschen kaltaisten radikaalien ja epäsovinnaisten filosofien käsittelyä kouluopetuksessa, koska se voi antaa huonoja virikkeitä horjuville persoonallisuuksille.

Sensuuri olisi järjetöntä, koska etenkin internetin kautta äärimmäisyyksiin taipuvaiset joka tapauksessa saavat kielletyt kirjat käsiinsä ja usein yksipuolisesti ja virheellisesti tulkittuina. Koulun filosofian ja katsomusaineiden opetus voi sen sijaan ehkäistä äärimmäistulkintojen syntyä, jos se rohkaisee suhtautumaan filosofisiin oppeihin kriittisesti niiden lähtökohtia ja taustaoletuksia tutkien. On myös hyvä muistaa, että 1970-luvulla Saksan Liittotasavallassa syntyneen terroristisen liikkeen Punaisen Armeijakunnan eli niin sanotun Baader-Meinhof –ryhmän synnyn selittävinä tekijöinä on viitattu siihen, että saksalainen kasvatuskulttuuri oli erittäin autoritaarinen eikä yhteiskunta antanut sijaa eikä osoittanut suvaitsevuutta vallitsevia arvoja ja rakenteita kyseenalaistaville nuorisoliikkeille.

Pidän kauhistuttavana sitä, että terrorismin pelko on johtanut Yhdysvalloissa kansalaisvapauksien rajoituksiin, kontrollitoimien kohdistamiseen etnisesti ja uskonnollisesti valikoituihin ryhmiin sekä jopa kidutuksen ja vankileirien käyttöön ottoon. Vastaavalla tavalla olisin huolestunut, jos kouluväkivallan uhka johtaisi Suomessa sensuuriin, kurin ja kontrollin tiukentamiseen sekä yhteiskunnan yleiseen sulkeutumiseen. Onneksi sellaisesta ei ole toistaiseksi juuri merkkejä.

Jokelan herättämässä keskustelussa on esitetty rakentavia ehdotuksia koulun uudistamiseksi ja kehittämiseksi. Sellainen on elämän sisältöön, tunteiden hallintaan ja luonteen kehittämiseen liittyvien kasvatuksellisten tavoitteiden arvon palauttaminen jatkuvien tehokkuusvaatimuksien sijaan. Tavoitteen käytännölliseksi toteuttamiseksi on toivottu kurssimuotoisesta lukiosta luopumista ja katsomusaineiden opetuksen uudistamista. Terho Pursiaisen viisaassa puheenvuorossa esiintyvät kaikki nämä teemat. Mieleni tekisi lisätä vaatimus taide- ja liikuntakasvatuksen painoarvon lisäämisestä sekä niihin liittyvien oppiaineiden integroimisesta ja vuorovaikutuksesta tiedollisten oppiaineiden kanssa. Olennaista on, että koulun tulee tukea ja rohkaista oppilaiden kasvamista itsenäisiksi omaa toimintaansa hallitseviksi ihmisiksi, joilla on aito mahdollisuus elää tasapainoista ja onnellista elämää. Kriittisen ajattelun taito on tässä keskeisellä sijalla, mutta myös tunteiden ja ruumiin hallintaa tarvitaan.

Jokelan ampumisten ja vastaavien katastrofien jälkeen on tavanomaista vaatia yhteisöllisyyden vahvistamista. Sitä varmasti tarvitaan, mutta arvovaraukseltaan myönteiseksi tulkittua mahtisanaa määkivässä kuorossa olisi hyvä miettiä, mitä yhteisöllisyys tarkoittaa. Ainakin sitä on monta lajia. Hyvä yhteisöllisyys on vastavuoroista vastuunkantoa toinen toisistamme, jokaisessa meissä olevan ainutkertaisen hyvän elämän mahdollisuuden rohkaisemista. On myös huonoa yhteisöllisyyttä. Se on kateellista ja suvaitsematonta yhdenmukaistamista, erilaisuuden kiusaavaa tukahduttamista. Tällaista laumahenkistä yhteisöllisyyttä Suomessakin on ihan riittävästi. Siksi kaipaisin itse yhteisöllisyyshymistelyn sijaan vaatimuksia yksilöllisyyden paremmasta huomioonottamisesta ja rohkaisemisesta Suomen kouluissa. Kenties se voisi ehkäistä jopa masennusta ja itsemurhia.